Text

Kuvataiteilija Katri Monosen maalausten lähtökohtana on yleensä ollut esittävä kuva. Maisemat, ihmiset ja yksittäiset motiivit ovat erottuneet maalausten abstrahoiduista sommitelmista. Nyt tunnistettavien esittävien objektien määrä on selvästi vähentynyt. Yksittäisistä teemoista jäljellä ovat oikeastaan enää puu ja vuori. Maisemallinen tilan käsittely ja objektin kuvaus ovat edelleen läsnä mutta se, mitä kuvat nyt esittävät, ei tunnu olevan enää vain tästä maailmasta.

Monosen viimeisimmän näyttelyn nimi Hybrids vie ajatukset maalausten sisäisten maailmojen törmäyttämiseen. Etenkin viime kesän jälkeen tehtyjen maalausten sisäinen dynamiikka on voimakas, mikä kertoo taiteilijan uudenlaisesta rohkeudesta ja kokeilunhalusta. Tammikuussa 2014 Mononen työskenteli residenssissä New Yorkissa, minkä jälkeen teoksiin ilmaantui entistä kirkkaampia värejä.

Maalausteknisellä varioinnilla Mononen synnyttää kankaalle erilaisia tasoja. Ensinnäkin tasaiset väripinnat luovat sommitelmaan taustaa ja avaruudellista tilaa. Usein tausta on sinivoittoinen, toisinaan keltainen, joskus jopa hehkuvan punainen.

Toisaalta tyypillisiä ovat taustaväriään kuultaen läpäisevät paksut siveltimenvedot, joilla Mononen on aikaisemminkin kuvannut objektin maalauksellisuutta. Tämän tekniikan rinnalle ovat tulleet paksusti valuvat ei-esittävät maaliryöpyt, jotka ovat kuin itsenäisiä olioita. Tuhkanmustan ja lumenvalkoisen raidoittamat valumat muistuttavat laavavirtoja. Toisaalla samainen valutustekniikka muuntuu värejä vaihtamalla imelän tahmaiseksi kuorrutukseksi.

Uusimpia teoksia maustavat spray-tekniikalla toteutetut kosmisesti hohtavat valopisteet, joiden voi nähdä viittaavan katutaiteeseen. Lisäksi eräs tärkeä elementti ovat kurinalaiset lineaariset viivat, jotka tuovat maalauksiin runkoa ja tilallisuutta. Vapaampien siveltimenvetojen tapaan suorat viivat tahtovat usein sulautua taustavärien kerroksiin.

Sarjalliset teokset ovat Monoselle uusi aluevaltaus. Niissä hän tarkentaa valittuihin teemoihin. Inner Mountains -sarja (2013 – 2014) on tilallisuuden tutkielma. Japanilaisvaikutteiset vuortenhuiput leijuvat taivaansinisessä tilassa, johon tilaa jakavat viivat heittävät oman kommenttinsa tasavertaisina mutta erilajisina. Perspektiivilinjat jakavat kuvapintaa sisä- ja ulkopuolisiin tiloihin vain viitteellisesti; ne vuotavat ja epäonnistuvat kurinpidossaan.

Vieraslaji-sarjassa (2013 – 2014) peittävä akryyliväri valuu kuvapinnan keskellä kuusen muotoisena. Toistuessaan tämä muoto saa erilaisia sävyjä. Lopulta tuo lähes kaikissa teoksissa toistuva vapaamuotoinen valuma-alue nousee materiaalisessa rehellisyydessään esittämään ensisijaisesti itseään. Taustalla oleva puu tai vuorenhuippu ei ole enää kuvanteon lähtökohta, se on vain väline. Eri suuntiin virtaava maali on kuin loinen, saastunut maa-aines, ikkunan paahteeseen jätetty lakritsijäätelö tai likainen lumi.

Palmutoteemi-teoksessa (2014) Mononen päätyy jonkin aivan uuden äärelle, joka herättää uteliaisuuden. Teos on kuin paranormaali Rorschachin mustetahratesti. Lineaariset viivat rajaavat tällä kertaa sinisen kolmion, joka ei enää jaa tilaa kolmiulotteisesti. Musta maali valuu ja haaroittuu itsessään kuin puun oksisto. Kaiken yläpuolella hohtaa valkoista ja oranssia. Teos samanaikaisesti häiritsee ja lumoaa kuin aavevapahtaja.

Vielä häiritsevämmäksi koen kuitenkin teoksen Signal (2014). Vihreä ja vaaleanpunainen sädekimppu ovat kuvan keskeisin elementti. Säteessä on fyysistä voimaa, josta on vaikea kuvitella kävelevänsä läpi. Taiteilijan suhde pop-taiteeseen ei ole erityisen läheinen, mutta jostain tuo yhteys luikertelee mieleeni. Kyse voi olla vain siitä, että akryylin voimistaessa otettaan, sarjakuvalliset konnotaatiot voimistuvat.

Maailman havainnointi tuottaa usein surua, mikä on näkynyt Katri Monosen tuotannossa. Uusissa maalauksissa vapautunut ilmaisuvoima yhdistyy rehellisyyteen. Ongelmia ei lakaista maton alle. Kirkas valo on ankaran paljastava, mutta samalla se antaa uudenlaista toivoa.

 

Maaliskuussa 2014

Pasi Salonen

Mainokset