Text

SOFT SPOT

2021, tm•galleria, Helsinki

Soft Spot – heikko kohta – sentimentaalinen heikkous, lukkarinrakkaus. – Haavoittuvuus puolustusmekanismissa. – Aukile, vauvan pään luutumaton osa.

Näyttelyssä on esillä abstraktin maalauksen keinoilla leikittelevä kokonaisuus kaksi- ja kolmiulotteisia teoksia. Teoksissa toistuvat pyöreät muodot; pehmeät täplät (soft spot).

Maalaaminen on minulle kommunikaatiota materiaalin kanssa ja maalatessa ratkaisut löytyvät usein sanattoman ajattelun avulla. Maalauksen kautta voi kurkottaa kieltä edeltävän, varhaisen kokemuksellisuuden piiriin. Kieltä edeltävästä kokemuksellisuudesta juontuukin eräs näyttelyyn liittämistäni metaforista; aukile, eli vauvan päässä oleva pehmeä kohta. Vastasyntyneen aivot ovat vasta muovautumassa, valmiina muodostamaan yhteyksiä, rakenteita persoonallisuuden kehittymiselle. Rakennuspalikat ovat olemassa ja ne jäsentyvät vastaanottamiensa signaalien avulla. Kaikki on vielä auki ja mahdollista, pehmeäpäisestä kääröstä voi tulla mitä vain. Niin kuin kankaalle levitetyistä väreistä.

Poikkeusaika näyttelyn valmistelun aikana näkyy teosteni aiempaa leikkisämpänä ilmaisuna. Kun kodin ulkopuolinen elämä kutistui hyvin rajoitetuksi, korostui taiteen tekemisen vapauden merkitys entisestään. Näyttelyn teokset kehittyivät keväällä 2020 kotona tekemieni nopeiden, arkipäiväistä ympäristöä voimakkaasti pelkistävien paperitöiden pohjalta ja löysivät kerroksellisia ja kolmiulotteisia, entistä abstraktimpia muotoja.

Teokseni ovat monin tavoin yhteydessä syntykontekstiinsa ja taiteen traditioon. Taiteen historia on runsaudensarvi, joka sisältää loputtoman määrän aineksia, joita uudelleenjärjestelemällä raottuu aina hieman uusi kulma maailmasta. Tätä näyttelyä tehdessäni olen ollut heikkona esihistoriallisten ja antiikin venusveistosten muotoihin sekä esimerkiksi Paul Kleen ja Hilma af Klintin abstraktioihin. Teosteni abstraktit muodot saattavat muodostaa yhteyksiä taidehistorian lisäksi tämän päivän tuttuihin esineisiin ja asioihin, kuten vaikkapa kynttilänjalkoihin, huonekasveihin tai valuviin jäätelöannoksiin.

Maalaamisen voi nähdä aikuisillekin sallittuna leikkinä, mutta leikki on vakava asia. Ilman leikkiä ihmislaji ei ehkä selviytyisi.

Katri Mononen

WHIRLS, WHISPERS AND FOUNTAINS

2017, Galleria Huuto, Helsinki

Whirls, Whispers and Fountains -näyttelyssä on esillä vuosien 2016 ja 2017 aikana syntyneitä akryyli- ja spraytekniikkaa yhdistäviä maalauksiani. Maalaukseni rakentuvat ohuista läpikuultavista kerroksista sekä paksuista, raskaista värimassoista. Yhdistelen maalauksissani monenlaista maalausjälkeä tarkkarajaisesta viivasta runsaisiin maalivalumiin.

Aloittaessani näyttelykokonaisuuden työstöä, kiinnostuin avaruudesta otetuista valokuvista, avaruutta kuvaavista havainnekuvista sekä näyttämöistä. Tutkin löytämiäni radioteleskooppien avulla otettuja valokuvia ja havainnekuvia, joissa lukee “taiteilijan näkemys” sekä erilaisia näyttämövalaistuksia ja lavastuksia. Näyttämöiden reunojen valoa imevä mattamusta ja kirkkaat spotit alkoivat kietoutua mielessäni merkillisellä tavalla avaruuden äärettömään pimeyteen ja sitä toisinaan valaiseviin tähtiin.

Meidän, maallikoiden, mielikuvat avaruudesta nojautuvat representaatioihin: valokuviin, videoihin ja taiteilijoiden tuottamiin kuviin. Vastaanotamme tietoa maailmankaikkeudesta, jossa elämme, pieninä paloina kerrallaan, kuin näyttämövalojen kapean kiilan rajaamana. Kun katsomme tähtitaivaalle, katsomme menneisyyteen. Avaruuden mittakaavassa valon nopeuskin on hidas. Radioteleskoopeilla kaukaisia galakseja on mahdollista havaita sellaisina, kuin ne olivat jopa miljardeja vuosia sitten. Suurimman osan maailmankaikkeuden aineesta uskotaan olevan pimeää ainetta. Vaikka sitä ei voida suoraan havaita, sen olemassaolosta on todisteita. Havaintoihin perustuva käsityksemme todellisuudesta on siis hyvin rajallinen.

Ajatukset menneisyyteen näkemisestä ja aistein havaitsemattomasta aineesta kiehtovat minua valtavasti. Ajatukset avaruudesta ja näyttämöistä vaikuttavat maalausprosessini taustalla, mutta maalaukset syntyvät maalauksellisin ehdoin, vapaasti ja intuitiivisesti. Maalausteni sisältö kiinnittyy lopulta maalausprosessiin. Maalausten visuaalinen kieli ja materiaalisuus ovat teoksissani tärkeitä.

Ajattelen maalausta hieman kuin avaruudesta otettua kuvaa mikroskooppisessa mittakaavassa. Valmiissa maalauksessa voi nähdä pienen palan menneisyyttä; tiettyjen hetkien tapahtumat, vangitun liikkeen ja läsnäolon. Maalaaminen on myös eräs tapa kuvitella näkymätön maailma.

Katri Mononen

HYBRIDS

2014 Galleria Saskia, Tampere

Kuvataiteilija Katri Monosen maalausten lähtökohtana on yleensä ollut esittävä kuva. Maisemat, ihmiset ja yksittäiset motiivit ovat erottuneet maalausten abstrahoiduista sommitelmista. Nyt tunnistettavien esittävien objektien määrä on selvästi vähentynyt. Yksittäisistä teemoista jäljellä ovat oikeastaan enää puu ja vuori. Maisemallinen tilan käsittely ja objektin kuvaus ovat edelleen läsnä mutta se, mitä kuvat nyt esittävät, ei tunnu olevan enää vain tästä maailmasta.

Monosen viimeisimmän näyttelyn nimi Hybrids vie ajatukset maalausten sisäisten maailmojen törmäyttämiseen. Etenkin viime kesän jälkeen tehtyjen maalausten sisäinen dynamiikka on voimakas, mikä kertoo taiteilijan uudenlaisesta rohkeudesta ja kokeilunhalusta. Tammikuussa 2014 Mononen työskenteli residenssissä New Yorkissa, minkä jälkeen teoksiin ilmaantui entistä kirkkaampia värejä.

Maalausteknisellä varioinnilla Mononen synnyttää kankaalle erilaisia tasoja. Ensinnäkin tasaiset väripinnat luovat sommitelmaan taustaa ja avaruudellista tilaa. Usein tausta on sinivoittoinen, toisinaan keltainen, joskus jopa hehkuvan punainen.

Toisaalta tyypillisiä ovat taustaväriään kuultaen läpäisevät paksut siveltimenvedot, joilla Mononen on aikaisemminkin kuvannut objektin maalauksellisuutta. Tämän tekniikan rinnalle ovat tulleet paksusti valuvat ei-esittävät maaliryöpyt, jotka ovat kuin itsenäisiä olioita. Tuhkanmustan ja lumenvalkoisen raidoittamat valumat muistuttavat laavavirtoja. Toisaalla samainen valutustekniikka muuntuu värejä vaihtamalla imelän tahmaiseksi kuorrutukseksi.

Uusimpia teoksia maustavat spray-tekniikalla toteutetut kosmisesti hohtavat valopisteet, joiden voi nähdä viittaavan katutaiteeseen. Lisäksi eräs tärkeä elementti ovat kurinalaiset lineaariset viivat, jotka tuovat maalauksiin runkoa ja tilallisuutta. Vapaampien siveltimenvetojen tapaan suorat viivat tahtovat usein sulautua taustavärien kerroksiin.

Sarjalliset teokset ovat Monoselle uusi aluevaltaus. Niissä hän tarkentaa valittuihin teemoihin. Inner Mountains -sarja (2013 – 2014) on tilallisuuden tutkielma. Japanilaisvaikutteiset vuortenhuiput leijuvat taivaansinisessä tilassa, johon tilaa jakavat viivat heittävät oman kommenttinsa tasavertaisina mutta erilajisina. Perspektiivilinjat jakavat kuvapintaa sisä- ja ulkopuolisiin tiloihin vain viitteellisesti; ne vuotavat ja epäonnistuvat kurinpidossaan.

Vieraslaji-sarjassa (2013 – 2014) peittävä akryyliväri valuu kuvapinnan keskellä kuusen muotoisena. Toistuessaan tämä muoto saa erilaisia sävyjä. Lopulta tuo lähes kaikissa teoksissa toistuva vapaamuotoinen valuma-alue nousee materiaalisessa rehellisyydessään esittämään ensisijaisesti itseään. Taustalla oleva puu tai vuorenhuippu ei ole enää kuvanteon lähtökohta, se on vain väline. Eri suuntiin virtaava maali on kuin loinen, saastunut maa-aines, ikkunan paahteeseen jätetty lakritsijäätelö tai likainen lumi.

Palmutoteemi-teoksessa (2014) Mononen päätyy jonkin aivan uuden äärelle, joka herättää uteliaisuuden. Teos on kuin paranormaali Rorschachin mustetahratesti. Lineaariset viivat rajaavat tällä kertaa sinisen kolmion, joka ei enää jaa tilaa kolmiulotteisesti. Musta maali valuu ja haaroittuu itsessään kuin puun oksisto. Kaiken yläpuolella hohtaa valkoista ja oranssia. Teos samanaikaisesti häiritsee ja lumoaa kuin aavevapahtaja.

Vielä häiritsevämmäksi koen kuitenkin teoksen Signal (2014). Vihreä ja vaaleanpunainen sädekimppu ovat kuvan keskeisin elementti. Säteessä on fyysistä voimaa, josta on vaikea kuvitella kävelevänsä läpi. Taiteilijan suhde pop-taiteeseen ei ole erityisen läheinen, mutta jostain tuo yhteys luikertelee mieleeni. Kyse voi olla vain siitä, että akryylin voimistaessa otettaan, sarjakuvalliset konnotaatiot voimistuvat.

Maailman havainnointi tuottaa usein surua, mikä on näkynyt Katri Monosen tuotannossa. Uusissa maalauksissa vapautunut ilmaisuvoima yhdistyy rehellisyyteen. Ongelmia ei lakaista maton alle. Kirkas valo on ankaran paljastava, mutta samalla se antaa uudenlaista toivoa.

Maaliskuussa 2014

Pasi Salonen