Silent but Alert

HAA-galleria, 5.-29.9.2024

Anna Hyrkkänen, Katri Mononen, Mia Saharla

Kuljeskelua kehossa

HAA-gallerian syyskuun 2024 näyttely Silent but Alert (Hiljaa, mutta valppaana) on tilaan

suunniteltu, teoksiltaan uusi ja taiteilijoiden yhteistyössä tekemä. Kyseessä on pirkanmaalaisten

kuvataiteilijoiden Anna Hyrkkäsen, Katri Monosen ja Mia Saharlan yhteistuotanto. Jokaisella

taiteilijalla on pitkä ura takanaan, ja heillä on selvästi toisistaan erottuvat ilmaisutavat.

Yhteisnäyttelyä edeltäneet kirjallisuuskeskustelut ja työhuonevierailut ovat synnyttäneet tekijöiden

teosten välille juonteita, jotka luovat vaikutelman kokonaistaideteoksesta. Yhteisenä nimittäjänä

heille on ollut kehollisuuden teema.

Haluan osallistua heidän keskusteluunsa taiteen kokijana. Lähden kulkemaan näyttelytilassa

tunnustellen oman kroppani vasteita eri teoksiin. Tekeminen on ajattelua, liikkuminen vapauttaa

ajattelua. Tämä koskee sekä teosten tekoprosessia että taiteen katsomista. Kun kirjoitan tätä

tekstiä, kävelen, huojun ja notkun kirjoittamisen lomassa. Ravistelen sanoja kehostani.

Ensimmäisessä salissa teoksia nojaa seinää vasten puupalikoiden ja rujosti raunioituvien

pylväiden päällä. Maalaukset tihkuvat, valuvat ja kasautuvat näyttelytilaan. Näyttelyn

ripustuksellinen painopiste on lattiaa kohti. Ainoan poikkeuksen tekee Monosen kaksiosainen

maalaus Kadonneet kartat, rikkonaiset kielet*. Sen kurottaa hieman epäröiden kohti kattoa. Teos

on ripustettu veistosmaisesti kahden tilan välisen holviaukon läheisyyteen. Rikotulla kankaalla

gallerian holvit muuntuvat palkeenkieliksi ja avohaavoiksi. Iloisissa väreissä on ahdistusta.

Toisen salin sataman puoleinen pääty peittyy lempeään värihämärään. Tilan täyttää Hyrkkäsen

installaatio Wednesday in Indigo Blue. Lattialle ja seinälle ripustettujen veistosten värit ja muodot

ovat pehmeän pyöreitä ja leikkisiä. Hyrkkäsen teoksissa valolla on erityinen rooli. Hän käsittelee

sitä kuin konkreettista ainetta. Neljästä lähteestä suuntaavat värilliset valohunnut peittelevät

näyttelyvieraiden lisäksi myös yhden Monosen teoksista. Istahdan teokseen kuuluvalle

karvapäällysteiselle tuolille.

Installaation nimi viittaa Richard Cytowicin tutkimuksiin synestesiasta. Synesteetikko yhdistää

esimerkiksi sanoihin ja käsitteisiin tietyn värin, muodon tai maun. Projektori heijastaa seinälle

väriään hitaasti vaihtavaa valoa. Jos voisin kuulla värit musiikkina, ambient kolahtaisi eri tavalla.

Aistiärsykkeiden risteily liittyy esikielelliseen, vauvaikään ja fenomenologiaan. Ajattelen

katsomista koskettamisena. Tiedän, että lattialla olevilla veistostoksilla on kova pinta. Mielessäni

ne alkavat kuitenkin pehmetä. Kosketan jotain muhkeaa, orgaanista, elimellistä. Istun silmät auki

karvapäällysteisellä tuolilla.

Hyrkkäsen tilateos jatkuu salin loisteputkivalaistuksen puolelle. Lattialle on asetettuna rukin

lapaa tai nuolta muistuttava valkoinen talja. Laskeudun taljan ääreen. Hypistelen sen pehmeyttä ja katson nuolen osoittamaan suuntaan. Saharlan teos Leikkikenttä (aktiiviset reunat) iskee

kasvoille keltaliivien voimalla. Kehoni jännittyy ja puristan nyrkkiini taljan päällä lojuvan

lankapallon. Kun avaan käteni, pallo palaa entiseen muotoonsa.

Mia Saharlan tuotannossa voi nähdä akateemista ja käsitteellistä kiinnostusta ns. uuden

maalauksen teemoihin. Tästä esimerkkinä on urheiluasuissa käytettävän teknisen kankaan

pingottaminen kiilakehyksiin. Mononen puolestaan inspiroituu taidehistoriasta ja maalaustaiteen

pidemmästä traditiosta. HAA-gallerian yhteisnäyttelyssä Saharlan käsitetaide muhevoituu

Monosen rinnalla. Kerroksellinen ja kapinoiva siveltimen jälki saattelee teoreettisia pohdintoja

kohti yhteistä teemaa: prosessin kehollisuutta. Siinä missä Monosen teosten kerroksellisuus on

liukuvaa ja valuvaa, Saharlalla aksentit ovat napakoita.

Saharlan Maalaus (Lepotila) on eräänlainen rento summaus siitä prosessista, joka on tuottanut

suuren osan hänen seinille ripustamistaan teoksista. Teos on yksi yhteisnäyttelyn helmistä.

Veistoksellinen kasa on yhtä aikaa kaunis, oivaltava ja hauska. Saharla on kertonut, että hän

maalaa juostessaan. Maalaus (Lepotila)ssa lenkkarit juoksevat maaliin. Osa taiteilijan teoksista

ottaa kontaktia näyttelytilan lattiaan. Näissä sommitelmissa on eteenpäin suuntailevaa

tunnustelua. Niissä näkyy konkreettisesti Saharlan käden jälki. Punotussa korissa on nyrkkiin

puristetun saven muotoisia paloja sekä mustaa narua. Teoksen nimi on Kokoelma (Kosketuksen

negatiivit, voisivat olla simpukoita) ja musta viiva.

Anna Hyrkkäsen rooli näyttelyssä muistuttaa kapellimestaria. Kuvanveistäjänä ja tilataiteen

tekijänä hän tuntuu vaikuttavan koko näyttelyn tilalliseen viritykseen. Verrattuna taiteilijan

edellisiin valoinstallaatioihin esimerkiksi vuoden 2024 Mäntän kuvataideviikoilla tai edellisenä

vuonna galleria Sculptorissa, Wednesday in Indigo blue on upottavuudessaan maltillinen.

Näyttelyn nimen Silent but Alert mukaisesti teos on hiljainen ja tyyni, mutta samaan aikaan

ympäristöään tarkkaava. Sen rajat liukenevat sekä gallerian tilaan, ikkunoista tulevaan luonnon

valoon, että kanssataiteilijoiden teoksiin.

Hyrkkäsen Entropia -sarja puolestaan sytyttää Saharlan kaksijakoisten maalausten punaruskean

puolen liekkeihin. Kupariputket rimpuilevat seinillä. Ne kurottavat kohti ovenkahvaa, heijastavat

seiniin varjoja ja oksentavat hiilenmustia nauhoja.

Hyrkkäsen, Monosen ja Saharlan teoksilla on lukuisia tapoja olla yhtä aikaa rinnakkain, limittäin

ja kerroksittain. Kolmen taiteilijan yhteistekijyys on liikkumista jaetussa tilassa. Se on

vuoropuhelua mutta myös hankausta. Koko ajan ei jaksa ottaa kontaktia. Katri Monosen teos

Yhteys on asettunut yksin keskelle suurta valkoista näyttelyseinää. Se mököttää, mutta sen

korvat ovat auki. Oma suosikkini Monosen teoksista on Asiat, joista tiedän että en tiedä. Se on

omillaan seisova virstanpylväs taiteilijan alati uutta etsivällä polulla. On vain näennäinen

paradoksi, että teos on syntynyt juuri yhteisnäyttelyyn. Ravitsevassa vuorovaikutuksessa oma

juttu kirkastuu.

* Kaikki tekstissä mainitut teokset ovat vuodelta 2024.

Pasi Salonen

Works from left to right: Anna Hyrkkänen, Katri Mononen, Mia Saharla. Photo: Paavo Lehtonen

Katri Mononen

Flora & Memory

Galleria Himmelblau 16.10.–13.11.2022

Flora & Memory näyttelyssäni on esillä vuosien 2021–2022 aikana syntyneitä maalauksia ja kollaasiteoksia. Teokset nivoutuvat kolmen eri teeman ympärille.

Kasviaiheet. Tyylitelty ja abstrahoitu kasviaihe toistuu teoksissani. Kasvi on aiheena yhtäaikaa keveä ja painava. Yhteyttävät kasvit ovat välttämättömiä elämän ylläpitämiseksi maapallolla, mutta kasvit nähdään myös merkityksistä tyhjentyneenä aiheena, kukkamaalauksina. Juuri siksi olen kiinnostunut kasvien maalaamisesta. Kasvien moninaiset muodot tarjoavat myös toimivan alustan maalaukselliselle varioinnille. Kasviaihe muuttuu väreiksi, muodoiksi ja pinnoiksi. Maalauseleet ja värisommittelu nousevat keskiöön. Ja kun maalaa kukkia, ei voi unohtaa mehiläisiä.

Muistaminen. Holes in my Memory -sarjan lähtökohtana ovat erilaiset itselleni merkitykselliset tilat ja paikat. Näissä teoksissa tila hajoaa tunnistettavuuden rajoille ja siitä on läsnä enää erilaisia fragmentteja. Sarjan teokset tunnustelevat muistin epäluotettavuutta, muistojen päällekkäisyyttä ja unohtamista.

Abstraktiot. Abstrakteissa maalauksissani ja kollaasitöissäni keskityn värien ja muotojen sommitteluun, visuaaliseen leikittelyyn ja kiinnostavien kuvallisten jännitteiden luomiseen.

Kaikkia teoksiani yhdistää kiinnostus maalauksen perusasioihin, väriin, muotoon ja materiaalisuuteen. Lopulta itse maalausprosessi on minulle usein tärkein inspiraation lähde ja tärkeä osa maalausteni sisältöä. Maalaaminen on ajattelua, ja maalaamalla syntyy ideoita uusiin maalauksiin.

Katri Mononen

Sudden Happiness Between Those Days

Taidenäyttely

8.–21.2021

Tampere talon Talvipuutarha

Yliopistonkatu 35

33101 Tampere

Näyttelyssä on esillä abstraktia ilmaisua sekä viitteellisiä kasviaiheita yhdistävä kokonaisuus vuosien 2020–2021 aikana syntyneitä maalauksiani.

Maalaaminen on minulle kommunikaatiota materiaalin kanssa ja maalatessa ratkaisut löytyvät usein sanattoman ajattelun avulla. Intuitiivinen ja harkittu ilmaisu yhdistyvät maalauksissani, jotka rakentuvat kerroksittain.

Näyttelyn maalauksissa on nähtävissä leikkisä ja kokeilunhaluinen ote. Teoksistani löytyy vaikutteita modernistisesta maalaustaiteesta, etenkin Hilma af Klintin ja Paul Kleen tuotannosta. Osa 1900-luvun alun abstraktin maalauksen pioneereista, kuten Hilma af Klint, maalasi henkien johdattamana. Yli sata vuotta myöhemmin moni aiemmin mystinen asia on saanut selityksen tieteen avulla, mutta todellisuuden luonteeseen kuuluu edelleen paljon selittämätöntä. Maalauksissani voi nähdä kaipuuta näiden selittämättömyyksien ja näkymättömän maailman äärelle sekä pyrkimystä lapsenkaltaiseen tilaan, jossa kaikki on mahdollista ja vasta muotoutumassa.

Näyttelyn teokset kehittyivät keväällä 2020 kotona tekemieni nopeiden, arkipäiväistä ympäristöä voimakkaasti pelkistävien paperitöiden pohjalta ja löysivät entistä abstraktimpia muotoja. Poikkeusaika näyttelyn valmistelun aikana näkyy teosteni aiempaa tuotantoani leikittelevämpänä ilmaisuna. Kun kodin ulkopuolinen elämä kutistui hyvin rajoitetuksi, korostui taiteen tekemisen vapauden merkitys entisestään.

Katri Mononen (s.1981) on valmistunut taiteen maisteriksi 2008 Taideteollisesta korkeakoulusta ja kuvataiteilijaksi (AMK) 2004 Tampereen ammattikorkeakoulusta. Hänen teoksiaan on nähty viime aikoina mm. yksityisnäyttelyissä tm•galleriassa, Helsingissä 2021, Galerie Pleikussa, Berliinissä 2018 ja Porvoon taidehallissa 2015. Hän on osallistunut ryhmänäyttelyihin mm. Taidekeskus Mältinrannassa, Tampereella 2020, Lappeenrannan taidemuseossa 2019 ja Emil Aaltosen museossa, Tampereella 2017. Monosen teoksia on mm. Tampereen taidemuseon, Nokian kaupungin ja Raimo Anttilan säätiön kokoelmissa.

Näyttelyn järjestää Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut.

Taiteen edistämiskeskuksen Pirkanmaan taidetoimikunta on tukenut taiteilijan työskentelyä.

SOFT SPOT

2021, tm•galleria, Helsinki

Soft Spot – heikko kohta – sentimentaalinen heikkous, lukkarinrakkaus. – Haavoittuvuus puolustusmekanismissa. – Aukile, vauvan pään luutumaton osa.

Näyttelyssä on esillä abstraktin maalauksen keinoilla leikittelevä kokonaisuus kaksi- ja kolmiulotteisia teoksia. Teoksissa toistuvat pyöreät muodot; pehmeät täplät (soft spot).

Maalaaminen on minulle kommunikaatiota materiaalin kanssa ja maalatessa ratkaisut löytyvät usein sanattoman ajattelun avulla. Maalauksen kautta voi kurkottaa kieltä edeltävän, varhaisen kokemuksellisuuden piiriin. Kieltä edeltävästä kokemuksellisuudesta juontuukin eräs näyttelyyn liittämistäni metaforista; aukile, eli vauvan päässä oleva pehmeä kohta. Vastasyntyneen aivot ovat vasta muovautumassa, valmiina muodostamaan yhteyksiä, rakenteita persoonallisuuden kehittymiselle. Rakennuspalikat ovat olemassa ja ne jäsentyvät vastaanottamiensa signaalien avulla. Kaikki on vielä auki ja mahdollista, pehmeäpäisestä kääröstä voi tulla mitä vain. Niin kuin kankaalle levitetyistä väreistä.

Poikkeusaika näyttelyn valmistelun aikana näkyy teosteni aiempaa leikkisämpänä ilmaisuna. Kun kodin ulkopuolinen elämä kutistui hyvin rajoitetuksi, korostui taiteen tekemisen vapauden merkitys entisestään. Näyttelyn teokset kehittyivät keväällä 2020 kotona tekemieni nopeiden, arkipäiväistä ympäristöä voimakkaasti pelkistävien paperitöiden pohjalta ja löysivät kerroksellisia ja kolmiulotteisia, entistä abstraktimpia muotoja.

Teokseni ovat monin tavoin yhteydessä syntykontekstiinsa ja taiteen traditioon. Taiteen historia on runsaudensarvi, joka sisältää loputtoman määrän aineksia, joita uudelleenjärjestelemällä raottuu aina hieman uusi kulma maailmasta. Tätä näyttelyä tehdessäni olen ollut heikkona esihistoriallisten ja antiikin venusveistosten muotoihin sekä esimerkiksi Paul Kleen ja Hilma af Klintin abstraktioihin. Teosteni abstraktit muodot saattavat muodostaa yhteyksiä taidehistorian lisäksi tämän päivän tuttuihin esineisiin ja asioihin, kuten vaikkapa kynttilänjalkoihin, huonekasveihin tai valuviin jäätelöannoksiin.

Maalaamisen voi nähdä aikuisillekin sallittuna leikkinä, mutta leikki on vakava asia. Ilman leikkiä ihmislaji ei ehkä selviytyisi.

Katri Mononen

WHIRLS, WHISPERS AND FOUNTAINS

2017, Galleria Huuto, Helsinki

Whirls, Whispers and Fountains -näyttelyssä on esillä vuosien 2016 ja 2017 aikana syntyneitä akryyli- ja spraytekniikkaa yhdistäviä maalauksiani. Maalaukseni rakentuvat ohuista läpikuultavista kerroksista sekä paksuista, raskaista värimassoista. Yhdistelen maalauksissani monenlaista maalausjälkeä tarkkarajaisesta viivasta runsaisiin maalivalumiin.

Aloittaessani näyttelykokonaisuuden työstöä, kiinnostuin avaruudesta otetuista valokuvista, avaruutta kuvaavista havainnekuvista sekä näyttämöistä. Tutkin löytämiäni radioteleskooppien avulla otettuja valokuvia ja havainnekuvia, joissa lukee “taiteilijan näkemys” sekä erilaisia näyttämövalaistuksia ja lavastuksia. Näyttämöiden reunojen valoa imevä mattamusta ja kirkkaat spotit alkoivat kietoutua mielessäni merkillisellä tavalla avaruuden äärettömään pimeyteen ja sitä toisinaan valaiseviin tähtiin.

Meidän, maallikoiden, mielikuvat avaruudesta nojautuvat representaatioihin: valokuviin, videoihin ja taiteilijoiden tuottamiin kuviin. Vastaanotamme tietoa maailmankaikkeudesta, jossa elämme, pieninä paloina kerrallaan, kuin näyttämövalojen kapean kiilan rajaamana. Kun katsomme tähtitaivaalle, katsomme menneisyyteen. Avaruuden mittakaavassa valon nopeuskin on hidas. Radioteleskoopeilla kaukaisia galakseja on mahdollista havaita sellaisina, kuin ne olivat jopa miljardeja vuosia sitten. Suurimman osan maailmankaikkeuden aineesta uskotaan olevan pimeää ainetta. Vaikka sitä ei voida suoraan havaita, sen olemassaolosta on todisteita. Havaintoihin perustuva käsityksemme todellisuudesta on siis hyvin rajallinen.

Ajatukset menneisyyteen näkemisestä ja aistein havaitsemattomasta aineesta kiehtovat minua valtavasti. Ajatukset avaruudesta ja näyttämöistä vaikuttavat maalausprosessini taustalla, mutta maalaukset syntyvät maalauksellisin ehdoin, vapaasti ja intuitiivisesti. Maalausteni sisältö kiinnittyy lopulta maalausprosessiin. Maalausten visuaalinen kieli ja materiaalisuus ovat teoksissani tärkeitä.

Ajattelen maalausta hieman kuin avaruudesta otettua kuvaa mikroskooppisessa mittakaavassa. Valmiissa maalauksessa voi nähdä pienen palan menneisyyttä; tiettyjen hetkien tapahtumat, vangitun liikkeen ja läsnäolon. Maalaaminen on myös eräs tapa kuvitella näkymätön maailma.

Katri Mononen

HYBRIDS

2014 Galleria Saskia, Tampere

Kuvataiteilija Katri Monosen maalausten lähtökohtana on yleensä ollut esittävä kuva. Maisemat, ihmiset ja yksittäiset motiivit ovat erottuneet maalausten abstrahoiduista sommitelmista. Nyt tunnistettavien esittävien objektien määrä on selvästi vähentynyt. Yksittäisistä teemoista jäljellä ovat oikeastaan enää puu ja vuori. Maisemallinen tilan käsittely ja objektin kuvaus ovat edelleen läsnä mutta se, mitä kuvat nyt esittävät, ei tunnu olevan enää vain tästä maailmasta.

Monosen viimeisimmän näyttelyn nimi Hybrids vie ajatukset maalausten sisäisten maailmojen törmäyttämiseen. Etenkin viime kesän jälkeen tehtyjen maalausten sisäinen dynamiikka on voimakas, mikä kertoo taiteilijan uudenlaisesta rohkeudesta ja kokeilunhalusta. Tammikuussa 2014 Mononen työskenteli residenssissä New Yorkissa, minkä jälkeen teoksiin ilmaantui entistä kirkkaampia värejä.

Maalausteknisellä varioinnilla Mononen synnyttää kankaalle erilaisia tasoja. Ensinnäkin tasaiset väripinnat luovat sommitelmaan taustaa ja avaruudellista tilaa. Usein tausta on sinivoittoinen, toisinaan keltainen, joskus jopa hehkuvan punainen.

Toisaalta tyypillisiä ovat taustaväriään kuultaen läpäisevät paksut siveltimenvedot, joilla Mononen on aikaisemminkin kuvannut objektin maalauksellisuutta. Tämän tekniikan rinnalle ovat tulleet paksusti valuvat ei-esittävät maaliryöpyt, jotka ovat kuin itsenäisiä olioita. Tuhkanmustan ja lumenvalkoisen raidoittamat valumat muistuttavat laavavirtoja. Toisaalla samainen valutustekniikka muuntuu värejä vaihtamalla imelän tahmaiseksi kuorrutukseksi.

Uusimpia teoksia maustavat spray-tekniikalla toteutetut kosmisesti hohtavat valopisteet, joiden voi nähdä viittaavan katutaiteeseen. Lisäksi eräs tärkeä elementti ovat kurinalaiset lineaariset viivat, jotka tuovat maalauksiin runkoa ja tilallisuutta. Vapaampien siveltimenvetojen tapaan suorat viivat tahtovat usein sulautua taustavärien kerroksiin.

Sarjalliset teokset ovat Monoselle uusi aluevaltaus. Niissä hän tarkentaa valittuihin teemoihin. Inner Mountains -sarja (2013 – 2014) on tilallisuuden tutkielma. Japanilaisvaikutteiset vuortenhuiput leijuvat taivaansinisessä tilassa, johon tilaa jakavat viivat heittävät oman kommenttinsa tasavertaisina mutta erilajisina. Perspektiivilinjat jakavat kuvapintaa sisä- ja ulkopuolisiin tiloihin vain viitteellisesti; ne vuotavat ja epäonnistuvat kurinpidossaan.

Vieraslaji-sarjassa (2013 – 2014) peittävä akryyliväri valuu kuvapinnan keskellä kuusen muotoisena. Toistuessaan tämä muoto saa erilaisia sävyjä. Lopulta tuo lähes kaikissa teoksissa toistuva vapaamuotoinen valuma-alue nousee materiaalisessa rehellisyydessään esittämään ensisijaisesti itseään. Taustalla oleva puu tai vuorenhuippu ei ole enää kuvanteon lähtökohta, se on vain väline. Eri suuntiin virtaava maali on kuin loinen, saastunut maa-aines, ikkunan paahteeseen jätetty lakritsijäätelö tai likainen lumi.

Palmutoteemi-teoksessa (2014) Mononen päätyy jonkin aivan uuden äärelle, joka herättää uteliaisuuden. Teos on kuin paranormaali Rorschachin mustetahratesti. Lineaariset viivat rajaavat tällä kertaa sinisen kolmion, joka ei enää jaa tilaa kolmiulotteisesti. Musta maali valuu ja haaroittuu itsessään kuin puun oksisto. Kaiken yläpuolella hohtaa valkoista ja oranssia. Teos samanaikaisesti häiritsee ja lumoaa kuin aavevapahtaja.

Vielä häiritsevämmäksi koen kuitenkin teoksen Signal (2014). Vihreä ja vaaleanpunainen sädekimppu ovat kuvan keskeisin elementti. Säteessä on fyysistä voimaa, josta on vaikea kuvitella kävelevänsä läpi. Taiteilijan suhde pop-taiteeseen ei ole erityisen läheinen, mutta jostain tuo yhteys luikertelee mieleeni. Kyse voi olla vain siitä, että akryylin voimistaessa otettaan, sarjakuvalliset konnotaatiot voimistuvat.

Maailman havainnointi tuottaa usein surua, mikä on näkynyt Katri Monosen tuotannossa. Uusissa maalauksissa vapautunut ilmaisuvoima yhdistyy rehellisyyteen. Ongelmia ei lakaista maton alle. Kirkas valo on ankaran paljastava, mutta samalla se antaa uudenlaista toivoa.

Maaliskuussa 2014

Pasi Salonen